Homenokkaa haukuttamassa
Tästä se lähtee. Koetuomari Kari Kajo laittaa Markku Rädyn perustiedot koepöytäkirjaan ja koe voi alkaa. Nita on jo ensimmäisellä hakukierroksellaan.Kanalintujahti ei ole hätäisen miehen hommaa. Koiralle on järjestettävä aikaa, sen on annettava tehdä työtään rauhassa.
Tämä tuli omakohtaisesti koettua kuluvan kuun ensimmäisenä sunnuntaina Pohjois-Karjalan Pystykorvakerhon tämänsyksyisessä mestaruuskisassa.
Siinä samalla sain myös erinomaisen näytteen siitä, miten hyvät geenit omaava ja hyvin kasvatettu pikinokka jahtitilanteessa toimii.
Olin kokeessa maasto-oppaana omilla tutuilla metsästysmailla Kantosyrjässä ilomantsilaisen Markku Rädyn ja tuomarina toimineen Kari Kajon kanssa. Kimppaan kuului luonnollisesti myös Rädyn 3-vuotias pikinokka Koppelokankaan Nita.
Kari tietää jo lähtövaiheessa kertoa, että kokeessa kuin kokeessa tuppaa tulemaan eteen yllätyksiä. Niin nytkin.
En ole uskoa silmiäni, kun ensimmäinen ukkometso lehahtaa lentoon vain muutamia kymmeniä metriä käveltyämme. Siinä se oli mustikanvarvikossa omaa aamupuuroaan nauttimassa, kun sai vihiä Nitan ravakasta maastokatselmuksesta.
Pienoisena yllätyksenä kokeen lennokas alku taitaa tulla Nitallekin. Se ilmestyy silmänräpäyksessä häntä terhakasti heiluen homenokan ruokailupaikalle, tekee siinä omat tutkimuksensa, vetää vainua ja katoaa näköpiiristä.
Vain hetki ja parin sadan metrin päästä alkaa kuulua kiihkeä haukku. Nita on aloittanut työnsä.
-Nyt alkavat koiranomistajan pitkät minuutit, tuomari Kari tuumaa ja vilkaisee kelloonsa.
-Hyvinhän tuo tuntuu höyryjään päästelevän. Mutta odotellaanhan…ei niistä vanhoista homenokista koskaan tiedä, koiranomistaja Markku virkkaa vastaukseksi.
Haukku jatkuu ja jatkuu, mutta katkeaa kuin seinään viitisen minuuttia kestettyään.
-Niin siinä taisi käydä kuten hieman ennakoin. Ei kestänyt kuunnella, Markku jatkaa tyynesti.
-Niin, ei tästä merkintää kilpailupöytäkirjaan voi tehdä, kun haukku ei kestänyt kymmentä minuuttia ja lintu jäi näkemättä. Toteamaton haukku, Kari tiivistää.
Aikamme kotvailtuamme Nita ilmestyy omistajansa jalkojen juureen ja haukahtaa pari kertaa.
-Taisi olla vanha homenokka, kun ei suostunut pitempään puussa istumaan, Nitakin tuntuu tuumivan.
Koppelokankaan Nita työssään.
Pitemmäksi aikaa Nita ei jää jaloissa pyörimään. Se lähtee innokkaasti uudelle hakukierrokselle. Häntä heilahtelee iloisesti, kun reipas pikinokka etenee pitkin utuisen suon reunaa. Alkaa uusi odotus.
Nytkin odotteluaika jää vain muutaman minuutin mittaiseksi; uusi haukuttava löytyy nuoresta kuusikosta.
Tuomarin kello jälleen käyntiin ja hitaasti hiipien kohti haukkua.
Mutta eipä tuuraa tälläkään kertaa. Jälleen joudumme myöntämään, että luontoäiti pitää omiensa puolta. Lintua ei päästä näkemään ja merkinnät koepöytäkirjaan jäävät tekemättä.
Nita ei kuitenkaan luovuta. Se palaa suon laitaan ja tutkii tarkasti marjavarvikkoa. Jotain hajuja siihen on yön aikana jäänyt.
Vain hetki ja koira säntää satakunta metriä eteenpäin ja nostaa kuononsa kohti korkean männyn latvaa. Pari minuuttia haukkua ja hongan latvasta laskeutuu koppelo siivilleen.
-Siinä tuli löytöhaukku. Koira haistoi linnun korkean puun latvasta. Kerrassaan erinomaista työtä, Kari kehuu ja jatkaa.
-Harmi, että olimme liian lähellä lintua. Se varmasti havaitsi meidät ja teki omat johtopäätöksensä.
Haukku kesti reilusti yli kymmenen minuuttia. Tästä tulee mukavasti pisteitä, Kari Kajo tietää.
Tässä vaiheessa neljän tunnin koeajasta on käytetty kolmannes ja matka jatkuu. Aurinko alkaa lämmittää ja herättää myös hirvikärpäset. Niitä varnii joka paikassa.
Onneksi ovat hengeltään heikompia kuin ”alkuperäisrodun” edustajat, jotka ilmestyivät metsiimme muutama vuosikymmenen sitten. Niitä ei saanut hengiltä millään konstilla, nämä sentään saa.
Nitaan hirvikärpäsetkään eivät näytä vaikuttavan. Sen hakulenkit pitenevät.
-Nyt on kaukana, monen sadan metrin päässä, Markku harmittelee, kun seuraava haukku kajahtaa ilmoille.
Mietin mielessäni, että haukku kuuluu juuri siitä suolle pistävästä, kuusta ja järeää mäntyä kasvavasta niemekkeestä, jossa lintuja oletinkin olevan. Siitä on vuosien mittaan tullut ammuttua monta teertä.
Nyt matkassa on tuuriakin. Pääsemme etenemään haukulle kosteaa suo-ojaa pitkin…äänet eivät kuulu kauas, eivät metsäkanallekaan.
Pian haukku on jatkunut tarvittavat kymmenen minuuttia, mutta taas se loppuu, vaikka lintu jatkaa naksautteluaan koiralle puun oksalla…krök-kä-u… Nita pistäytyy suo-ojassa ja palaa
työnsä ääreen.
-Tyttö kävi juomassa suo-ojassa, kun suuta alkoi kuivaa, Markku naurahtaa.
Tällä kertaa linnusta saadaan myös näköhavainto.
-Ukkometso se oli. Se kuunteli haukkua männyn oksalla, Kari kertoilee havainnostaan. Hyvä näin, tästä saadaan pisteitä tuottava merkintä pöytäkirjaan.
Retkievästä luonnolliseen tapaan aidossa koemiljöössä.
-Nyt on sitten kahvihetken aika, Markku tuumaa tyytyväisenä, kaivaa repustaan retkieväät ja laittaa ne luontoäidin sopivasti muotoilemaan kahvipöytään.
Minulle kanssa, olen minäkin nyt muutaman herkkupalan ansainnut.
Kylläpä maistuvatkin hyvältä parin tunnin leppoisan kävelyn jälkeen.
Vielä on kuitenkin koetta jäljellä. Yritämme mennä niihin maastokohtiin, joissa teerien tiedetään asustavan. Valitettavasti kahden viimeisen tunnin aikana lintuja ei enää löydy.
Markku tietää syyn metsäkanojen katoamiseen.
-Niillä on siivet.
Jouko Väistö